Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Maailmassa on mälsiä paikkoja ja sitten on Istanbulin lentokenttä, missä täytyy ostaa aina kuuden euron jäätelö että pääset käsiksi internetiin. Wifin nyt pitäisi olla lentokentällä kansalaisoikeus! Epätodellinen tunnelma näin aamuyöstä, ei muuta voi sanoa. Tuntuu vähän hassulta palata takaisin sinne pohjoiseen ja kylmään kaukaiseen maahan mistä lensin tänne lievästi sekavissa tunnelmissa viimeisen speksiesityksen jälkeen toissa viikolla. Tiivistettynä lyhyehkö, mutta erittäin antoisa reissu! Nyt väsyttää.

En ehkä kykene enempää tässä kunnossa satuilemaan, kuvat puhukoon tällä viimeisellä kerralla puolestaan. Kiitokset Sirkulle kaikista hienoimmista kuvista! Tervetuloa vielä kerran selostustilaisuuteen ensi torstaina klo 17 Kirjasto 10:iin, vastailen mielelläni ihan mihin vaan kysymykseen mitä tulee mieleen! 

Ihania pikkuviulisteja

Perhekeskus Beddawissa

Palestiinan lippu

Keskustelua palestiinalaisten ja BAS:n historiasta

Pakollinen pönötyskuva

Kampusselfie

Pakollinen ruokakuva

Pakollinen kampuspalmu

Söpömykset! 

Solidaarisuutta palestiinalaisille, jotka seilaavaat BASn laivalla vapauteen.

Ihanin äitienpäivälahja ikinä, etenkin näin lapsettomalle.

Tyros ja El-Buss - banaaniviljelmiä ja uusia tuulia

Eilen uskaltauduttiin taas heti aamusta liikenteeseen kohti etelää, onneksi väsyneenä ei jaksa niin kiinnittää huomiota jatkuvaan pieneen hengenvaaran tunteeseen. Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja pienen eksyilyn jälkeen löysimme tiemme El-Bussin perhekeskukseen lähellä Tyroksen kaupunkia etelä-Libanonissa. Tyros on vanha kauppakaupunki, joka muiden lähialuidenkin tapaan on vuorotellen valloitettu ja tuhottu milloin kenenkin toimesta.

Mielenkiintoinen kartta keskuksessa:
palestiinalaisten maaomistukset (vihreä) ennen Israelin valtiota suhteessa
 juutalaisten maaomistuksiin (sininen).

Perhekeskuksessa pääsin heti alkuun haastattelemaan psykologi Eliä, joka työskentelee toisen psykologin Dolly Costan kanssa leirin työmäärää jakaen. Elie huolehtii lähinnä psykologisista arvioinneista ja testauksesta - Dolly taas terapiapuolesta. Eliellä on takanaan pitkä työtausta niin kidutuksen uhrien kuin muidenkin kansalaisjärjestöjen kanssa työskentelystä, mistä on varmasti apua perhekeskuksessa työskentelyssä. Elie oli myös ensimmäinen haastattelemani psykologi, joka on parhaillaan hankkimassa lisäkoulutusta neuropsykologian saralta - mahtava havainto! Valitettavasti samalla kävi myös ilmi, että psykologien lisäkoulutus on BASissa tällä hetkellä lähinnä omasta pussista maksettavaa ja täysin omalla vastuulla - järjestöllä ei ole kuulemma varaa tätä toimintaa tukea tai järjestää.

Haastattelun myötä oli mielenkiintoista huomata, miten paljon eroja eri perhekeskusten välillä on ja miten heikosti tieto kulkee keskuksesta toiseen. Toisin kuin pohjoisessa, Elie kertoi hänellä olevan käytössään hyvä kourallinen erilaisia psykologisia testejä NEPSYstä TATiin ja WAISiin, joita hän on kvalitatiivisella tasolla tutkinut ja kuuden vuoden työkokemuksellaan soveltanut palestiinalaispopulaation tarpeisiin - useimmiten joko vain parhaiten sopivia osatestejä käyttämällä tai tuloksia skaalaamalla. Tästä jo tehdystä sovitustyöstä tai mahdollisesta hyödyntämisestä ei vain pohjoisen perheleirissä ollut mitään tietoa. Eliekin haluaisi käyttöönsä oikeaoppiset validoitut ja standardoitut testipohjat, mutta tutkimukseen käytettävien resurssien puutteesta ja etenkin psykometriikan taitajien puutteesta tämä ei ole ainakaan nykytilanteessa mahdollista.

Oli myös jännittävää kysellä, miten tilanne leirissä on muuttunut niiden kuuden vuoden aikana jonka Elie on leirissä työskennellyt. Kuulemma hänen alkaessaan työskennellä perhekeskuksessa, leirissä oli vallalla valtavia väärinkäsityksiä ja harhaluuloja psykologian saralla - ADHDsta kärsiviä lapsia pidettiin ilkeinä ja pahoina - mielenterveyden ongelmia hoidettiin lähinnä istuttamalla lapsi tuoliin, missä hänen puolestaan rukoiltiin että pahat voimat jättäisivät hänet rauhaan. Jopa koulussa ja päiväkodeissa lapsia saatettiin rangaista ankarasti mielenterveyden ongelmista johtuvista käytösongelmista. Tilanne on näistä ajoista koulutusten ja perhekeskuksen henkilökunnan valtavan työpanoksen myötä muuttunut valtavasti parempaan suuntaan, eikä psyykkisen avun hakeminen ole enää sellainen tabu kuin ennen. Kuitenkin edelleen on useita tapauksia, joissa läheiset pitävät henkilöä puhtaasti laiskana tai ilkeänä vain, koska hän kohtaa haasteita mielenterveytensä kanssa ilman vakavia näkyviä fyysisiä vammoja.

Kyselin myös siitä, mitkä ovat suurimpia haasteita pakolaispopulaation kanssa työskentelyssä. Elien mielestä varsinaiset ongelmat ja patologia on hyvin samantyyppistä kuin muuallakin, mutta erot ovat siinä kuinka haastavaa ongelmien kanssa on elää. Köyhyys, vähäinen keskustelu mielenterveyden ongelmista, jatkuva stressi ja yksityisyyden puute asettavat omat ongelmansa ahtaissa oloissa mielenterveyden ongelmien kanssa painiskeleville ihmisille. Perhekeskuksen saapuminen ja toiminta ovat auttaneet hieman näissä ongelmissa, mutta työtä on vielä hyvin paljon jäljellä.

El-Bussiin oli saapunut myös muutamia vierailijoita Britanniasta ja Yhdysvalloista, jotka olivat maassa AUBn kampuksella järjestetyn konferenssin tiimoilta. Henkilökunta oli valmistellut tämän johdosta presentaatioita tärkeimmistä toiminnoista, jotka ovat erityisiä nimenomaan El-Bussin perhekeskukselle ja joita nyt yritetään implementoida myös muihin BASn perhekeskuksiin. Esitykset olivat erittäin mielenkiintoisia ja herättivät paljon keskustelua kuulijoiden joukossa!

Eräs näistä toimintatavoista on Community based mental health model, joka tarkoittaa siirtymistä yksilön hoidosta yhteisön hoitoon. Tämän mallin myötä koko keskuksen toimintafilosofia on muuttunut ja toiminta tehostunut huomattavasti. Perhekeskus järjestää esimerkiksi Home station -tapaamisia, joissa työntekijät siirtyvät leiriin ihmisten luo tavoittaakseen myös ne henkilöt, jotka eivät perhekeskuksessa käy. Yhteisöä kannustetaan myös toimimaan itse oman hyvinvointinsa edistämiseksi, El-Bussissa toimii esimerkiksi autismispektriin diagnosoitavien ja vaikeasti kehitysvammaisten lasten äitien vertaistukiryhmä, jotka kokoontuvat viikoittain puhumaan tuntemuksistaan ja toimimaan yhdessä pienien aktiviteettien parissa. Tavoitteena on saada vanhemmista ja läheisistä itsestään potilaiden tärkein ja läheisin interventio, joilla on riittävä tietotaito ja kyky toimia heidän kanssaan kehittävästi. 

Community based mental health modeliin liittyy myös kiinteästi task shifting, josta olikin esillä varsin vaikuttava posteri viikonlopun konferenssissa. Lyhyesti task shiftingissä on kyse siitä, että eri alojen asiantuntijat kouluttavat yhteisössä työskenteleville sosiaalityöntekijöille pieniä osia omista tehtävistään, kuten helpohkon autismiseulontakyselyn tai yksinkertaisten puheen kehitystä edistävien käytännön neuvojen ohjeistamista. Varsinaista syvennettyä moniammatillista yhteistyötä siis! Täten perhekeskuksissa tapahtuva edisty ei jää vain keskuksen tasolle, vaan siirtyy myös arkipäivään. Samalla yhteisössä työskentelevät työntekijät saavat arvokasta peruskoulutusta mielenterveydestä, jonotuslistat lyhenevät, asiantuntijoiden resurssit lisääntyvät ja päästään vaikuttamaan taustalla oleviin ongelmiin koko yhteisön tasolla. Tätä mallia yritetään myös implementoida muihin perhekeskuksiin, mikä tuntuu olevan suuri haaste toteuttaa tällä hetkellä. Perhekeskukset toimivat osittain hyvinkin itsenäisesti, eivätkä ole kovinkaan innokkaita muuttamaan toimintamallejaan vaikka El-Bussissa malli toimiikin erinomaisesti.

Task shifting-posteri. Hieno!

Illan lopuksi vierailimme vielä BASn puheenjohtajan ja AUBn luennoitsijan Najlan luona Hamrassa illallisella. Paikalla oli myös hänen perhettään ja ystäviään eri puolilta lähi-itää, niin Egyptistä, Syyriasta kuin Libanonistakin. Herkullista ruokaa! Illalla juotiin viiniä, nautittiin päiväntasaajan eteläpuolelta kotoisin olevien palvelijoiden (valitettava tosiasia täällä päin maailmaa) pöytään kantamista annoksista  ja keskusteltiin Egyptin politiikasta, harmi kylläkin loppuillasta lähinnä arabiaksi jolloin täytyy myöntää että itse siirryin mentaalisen simultaanitulkkauksen puolelle itseäni viihdyttääkseni. Allekirjoittaneella on myös vielä paljon opittavaa poskisuudelmakulttuurin oikeaoppisesta tilannelukemisesta, mutta onneksi turistina voi tehdä mitä vain ilman sen suurempia tunnontuskia. Yalla, yalla!

Shatilaa ihmettelemässä

Tänään lähdettiin heti aamusta Shatilaan, joka on kaupunginosa Beirutissa Sabran vieressä. Shatilassa sijaitsee Shatilan pakolaisleirialue, jota kansoittaa noin 24 000 asukasta noin neliökilometrin alueella. Tämä on johtanut rakennusten ja kujien äärimmäiseen ahtauteen ja jatkuvaan ylöspäin rakentamiseen, mistä lopputuloksena alue on pimeä, kostea ja turvaton. Sähkö- ja vesijohdot roikkuvat vieri vieressä päiden korkeudella kujilla, joissa mahtuu kapeimmillaan liikkumaan yksi ihminen kerrallaan. Kaikille ei riitä asuntoa, joten osa ihmisistä asuu vuokratuissa huoneissa tai pahimmillaan autotalleissa. 

Haluaisin kovasti kuvata tunnelmaa Shatilassa, mutta en usko että mitkään sanat riittäisivät sitä oikeudenmukaisesti kuvaamaan. Päällimmäisin tunne oli ehkä ahtaudesta, roikkuvista sähköjohdoista ja kosteudesta johtuva ahdistus, tunne että aivan liikaa ihmisiä on aivan liian pienellä alueella. Joka puolella oli erinäisiä patenttiratkaisuja hajonneiden tilalle, vaikkapa sähkölampun päälle lampunvarjostimeksi sijoitettu vesikanisteri tai lohkeilevien seinäpintojen peittely erinäisillä kankailla. Köyhyys oli käsinkosketeltavaa.

Shatilan tunnelmaa

Shatilassa vierailimme aluksi Shatilan päiväkodissa, missä vietettiin innokkasti äitienpäivää. Libanonissa äitienpäivä on tärkeä, joka puolella ahkerasti markkinoitu juhlapyhä jota vietetään toukokuun sijaan jo maaliskuussa. Lapset olivat valmistelleet lahjoja äidilleen ja esiintyivät kauniisti tanssien ja laulaen. Lopuksi vielä jokainen lapsi yksitellen huusi äidilleen rakastavansa tätä, jonka jälkeen sai syöksyä vihdoin äitiä halailemaan. Sääliksi kävi niitä muutamaa pikkuista, joilla ei äitiä enää tai ainakaan päiväkodissa paikalla ollut kyyneleistä päätellen.

Äitienpäivälahjoja rivissä

Päiväkotivisiitin jälkeen kävimme vielä sosiaalityöntekijöiden kanssa kotivierailuilla kahdessa palestiinalaiskodissa. Molemmilla perheillä oli monialaisia ongelmia, isä oli molemmista perheistä kuollut ja äidillä oli vakavia ongelmia pärjätä köyhyydessä suuren lapsimäärän kanssa. Toisessa perheistä nuorin poika oli lisäksi kehitysvammainen, eikä lastenrattaan renkaan hajoamisen jälkeen ollut päässyt kahteen kuukauteen ulkoilmaan ulos asunnosta. Oli mukavaa kuitenkin huomata, miten paljon perheet panostavat kotien sisustukseen ja pieniin yksityiskohtiin pystyäkseen luomaan muuten ankeahkosta asunnosta mukavin mahdollinen turvasatama leirin keskellä. Lapset olivat molemmissa perheissä hymyileviä ja aurinkoisia, kertoen mielellään koulustaan ja elämästään leirissä.

Juhlapäivät ovat tärkeitä niin lapsille kuin aikuisillekin

Kävimme tänään myös Shatilan leirin käsityökeskuksessa, jossa leirissä asuvat naiset myyvät tekemiään ristipistotöitä elantoaan turvatakseen. Aivan ihania käsitöitä! Mukaan tarttui niin vaatetta kuin kirjanmerkkiäkin, todella kauniita ja vaivalla tehtyjä jok'ikinen. Kansainväliset kansalaisjärjestöt tilaavat usein myös näitä käsitöitä myytäväksi ulkomaille, Shatilan käsitöitä Suomessa jälleenmyy esimerkiksi Zonta-kerho. On hienoa, että tällaisten järjestelyjen avulla on mahdollista hankkia elantoa Libanonin kaltaisten tiukkojen työskentelyrajoitusten viidakossa.

Huomenna on vuorossa matka jälleen etelään, Tyyroksen kaupunkiin ja El-Bussin pakolaisleiriin. Toivoa sopii, että liikenne on meille tälläkin kerralla suotuisa!

Psykoterapiaa ja yliopistokampusta

Aamupäivän vietin tänään Beirutin perhekeskuksessa psykologi Liliane Younesin työtä seuraten. Asiakkaat olivat 4-6 vuotiaita lapsia, joilla oli vaihtelevia ongelmia useimmiten koulussa pärjäämisen, keskittymisen, väkivaltaisen perhetaustan tai sosiaalisten taitojen kanssa. Liliane työskenteli ihailtavan tehokkaasti, pitäen lapsen huomion keskipisteenä koko tapaamisen ajan. Vaikka tilassa esiintyi paljon häiriötekijöitä, kuten puhelimen soimista ja oven satunnaista avaamista piti psykologi ammattitaitoisesti tilanteen hallussaan ja säilytti lapsella tunteen siitä, että nyt on hänen hetkensä - aikuinen kuuntelee häntä tässä ja nyt.

Oli ihanaa nähdä, miten selvästi lapset halusivat olla vastaanotolla ja nauttivat yhteisestä työskentelystä palapelien tai instrumenttien merkeissä. Tunnelma oli lämmin ja vuorovaikutuksellinen, lapsi haluaa selvästi apua ja aikuinen haluaa lasta auttaa. Lasta ei myöskään pakoteta mihinkään, vaan edetään yhteisymmärryksessä ja lapsen ehdoilla. Merkittävä ero työskentelyssä pohjoismaihin verrattuna lienee lähinnä paperitöiden puute, kirjauksia tehdään kahden-kolmen potilaan välein eikä potilaiden välissä ole lainkaan aikaa plärätä papereita tai valmistautua tapaamiseen. Psykologi muistaa henkilökohtaisesti kaikki asiakkaansa ja heidän tilanteensa, mitään liukuhihnatyöskentelyä ei ole.

Sain myös tilaisuuden seurata psykomotorisen terapeutin työskentelyä, millaista Suomessa ei ainakaan tietääkseni olekaan. Psykomotorisessa terapiassa pyritään lapsilähtöisesti helpottamaan lapsen ongelmia esimerkiksi keskittymisen, itsetunnon, lukemisen tai rentoutumisen kanssa motorisin keinoin erilaisten leikkien ja harjoitusten varjolla. Samalla hiotaan ongelmia hienomotoriikan, kehonkuvan, karkeamotoriikan tai vaikkapa tähtäämisen kanssa. Avainasemassa on järjestelmällisyyden tunteen tuominen kaoottiseen leirielämään: vain yhdellä lelulla leikitään kerrallaan, aiempi lelu siivotaan takaisin paikalleen, terapia-aktiviteetit sovitaan yhdessä istunnon aluksi ja lopuksi muistellaan mitä sillä kerralla on saatu aikaiseksi.  

Tapaus jota seurasin, oli pieni poika jonka on vaikeaa keskittyä yhteen asiaan ja ymmärtää lukuja käsitteinä. Poikaa on pahoinpidelty pahoin lapsena, eikä isää ollut näkynyt kuvioissa useampaan vuoteen pojan ollessa pieni. Terapiassa poika ensin piirsi sekavia piirustuksia, jotka hän leikkasi paloiksi tai tuhosi muunlaisin keinoin. Terapeutin kanssa harjoiteltiin keskittymään järjestelmällisyyteen ja yhteen asiaan kerrallaan, piirtämällä tehtävät aktiviteetit kuviksi ja kääntämällä ympäri harjoituksen ollessa ohi. Sekavat, leikellyt piirustukset teipattiin takaisin yhteen ja nidottiin kuntoon, eikä poika enää lopulta halunnutkaan leikata piirtämiään kuvia paloiksi. Oma nimi on pojalle erityisen tärkeä, jonka hän haluaa aina kehystää piirustuksen yläreunaan - ehkä tavallaan omaa identiteettiään esiin tuodakseen. Yksi pojan lempiharjoituksia on kuuleman mukaan rentoutuminen, jossa saa maata hiljaa huoneessa selällään rauhallisen musiikin soidessa ja terapeutti painelee käsiä ja jalkoja hierontapallolla. Terapiassa myös opetellaan erilaisia toimintamalleja ja muistisääntöjä lapselle, jotka helpottavat haasteiden kanssa elämistä - esimerkkinä seuraamallani kerralla terapeutti opetti pojalle että numero kuusi on lihava ala- eikä yläpuolelta.

Iltapäivästä pääsin tänään pyörimään konferenssin merkeissä American University of Beirutin kampuksella, joka on viimeisen päälle upea paikka. Alue on täynnä vanhoja kauniita kivirakennuksia palmupuiden katveessa, vietin pitkän tovin keskellä sijaitsevalla nurmikentällä ihan vaan lojuen  ja lämpimästä kevätauringosta nauttien. Järjestin itselleni ekskursion myös yliopiston kirjastoon ja keskusaukiolle paikallisilta opiskelijoilta tietoja kysellen. Meri on aivan vieressä ja tuoksuu kampukselle saakka. 

Kampuksella vierailin Lancet Palestinian Health Alliance - konferenssissa tutustumassa postereihin ja muutamaa esitystä auditoriossa kuuntelemassa. Postereita oli laidasta laitaan niin lääketieteen, psykologian kuin monen muunkin tieteenalan saralta. On uskomatonta, miten vähän politiikassa ja suurissa päättävissä piireissä näistä asioista välitetään kun vertaa siihen, miten paljon tutkimusta sodan ja köyhyyden aiheuttamista fyysisistä ja psyykkisistä vammoista on jo olemassa ja kehittyy koko ajan. 

Esimerkkiposteri konferenssista

Illalla vielä Beit Atfal Assumoudin musiikki- ja tanssiryhmät esiintyivät konferenssiväelle yliopiston pihalla. Meinasi itsellä ja itse kullakin tulla tippa linssiin, kun perinteisiin asuihin pukeutuneet  nauravaiset palestiinalaislapset esiintyivät suoraan sydämestä soittaen ja laulaen niin modernia kuin klassista musiikkia esittäen. Tunteellisin konsertti mihin olen ikinä päässyt osallistumaan. Lapset esittivät myös perinteistä dabke-tanssia, joka muistuttaa varsin paljon muita lähi-idän alueen rytmisiä kansantansseja. Rytmillä ja hyvällä ryhdillä on tanssissa tärkeä osuus, leveää hymyä unohtamatta.

#konsertti

Matkalla pohjoisessa

Tänään vierailimme pohjois-Libanonissa Beddawin ja Nahr el-Baredin alueella. Matkalla leireihin ajoimme halki Tripolin, joka kärsii Libanonin toiseksi suurimpana kaupunkina vakavasta köyhyydestä, hallinnon heikkoudesta sekä sisäisistä poliittisista ja uskonnollista kiistoista. Joka puolella näkyi hätäisesti laastilla korjattuja luodinreikiä, pommien jäljiltä kasaan kursittuja taloja ja rikottuja ikkunoita. Kuulemma välillä kaupungin halki kulkeva katu suljetaan kiistelevien ryhmien ammuskellessa toisiaan tien yli. Osa taloista lojui kadun varsilla tyhjillään, asuinkelvottomina oudosti silmään pistäen siistien säästyneiden rakennusten välissä. Syyrian rajalle vievä tie näytti vilkkaasti liikennöidyltä -  toisaalta matkan varrella on vielä useita asuinalueita ennen raja-aluetta.

Keskuksissa vieraillessa ja henkilökuntaa tavatessa oma arvostus sosiaalityöntekijöitä kohtaan on kohonnut aivan pilviin. Libanonissa sosiaalityöntekijät ovat palapelin tärkein palanen - selkäranka, jota ilman mikään sosiaali- ja mielenterveystyö ei olisi mahdollista. Sosiaalityöntekijät toimivat yhteistyössä kaikkien muiden tiimin toimijoiden kanssa ja kohtaavat leirin asukkaiden arjen päivästä päivään. Useimmiten ainoat kokopäiväisesti palkatut työntekijät ovatkin juuri sosiaalityöntekijöitä, jotka tekevät muun muassa kotivierailuja, mahdollistavat aktiviteetteja perhekeskuksissa ja seuraavat aktiivisesti perhekeskuksen asiakkaiden elämää. Työpanos on valtava.

Päiväkotireppuja rivissä!

Nahr el-Baredin perhekeskuksesta mieleen jäi erityisesti päiväkoti, jossa vierailimme viemässä tuliaisia ja seuraamassa toimintaa. Tilat olivat tarkoitukseensa oikein sopivat ja hyväkuntoiset, etenkin lahjoitusrahoilla rakennettu hammasklinikka ja musiikkiterapiahuone. Olisi kovasti tehnyt mieli napata muutama kadunvarrella leikkivä lapsi mukaan Suomeen - varmasti nyt joltain keskiluokkaa varakkaammalta elämäänsä kyllästyneeltä perheenisältä löytyisi varat varmistamaan turvallinen ja huoleton elämä kaukana aseista ja pommitetuista taloista. Eräs äiti, jonka kanssa keskustelimme oli ollut seitsemän lähes peräkkäistä vuotta raskaana. Aviomies on vakavasti sairas, eikä pysty enää kävelemään, joten äiti hoitaa kaikki seitsemän kouluikäistä lastaan yksin. Ei todellakaan mikään latteäiti!

Keskuksissa vieraillessa on huomannut musiikin, kuvaamataidon, teatterin ja tanssin tärkeän merkityksen vaikeissa olosuhteissa. Kaikissa keskuksissa on kerhotoimintaa ja terapiaa luovissa muodoissaan ja henkilökunnan mukaan lapsista näkee kuinka ne nauttivat ja ovat vähemmän stressaantuneita näissä aktiviteeteissa. Varsinkin teatterisali ja musiikkiterapiahuoneet olivat niin hienoja, että olisi itsekin tehnyt mieli jäädä vähän soittelemaan! Leikki on tärkeää niin lapselle kuin aikuiselle, on äärimmäisen hienoa että perhekeskukset pyrkivät pitämään kiinni edes pienistä hetkistä jolloin leirin lapset pääsevät toteuttamaan itseään kodin ulkopuolella.

Marja päiväkotikummilastaan Ayaa moikkaamassa. 

Juttelimme perhekeskuksessa tuokion muun henkilökunnan lisäksi psykologi Layal Rahalin kanssa. Layal kokee työnsä intohimokseen, parasta työssä ovat kuuleman mukaan pienet asiat joiden avulla voidaan muuttaa ihmisten elämää valtavasti. Layan kertoikin eräästä perheestä, jonka tytär ei ollut puhunut sanaakaan ennen perhekeskukseen tuloa, missä saatiin äitipuoli vihdoin ymmärtämään että tytärpuolta voi kohdella inhimillisesti vaikkei tätä suoranaisesti rakastakaan. Näiden pienten seikkojen avulla tytär kehittyi silmissä ja on nyt varsin valoinen ja ystävällinen lapsi. Layal kommentoi myös varsin osuvasti, että eihän nyt kukaan psykologiksi edes halua ilman mitään kutsumusta alaa kohtaan.

Keskustelimme myös hetken psykologin käytössä olevista testeistä, joita Nahr el-Baredissa on vain yksi: WISC-IV. Ongelmana testien kanssa on populaation erityislaatuisuus, palestiinalaisille tai ylipäänsä edes pakolaisille normitettuja aineistoja ei ole eivätkä monet testit sinälläänkään sovellu kyseiseen populaatioon - on järjetöntä kysyä kuka on Pakistanin presidentti pakolaislapselta, joka ei välttämättä ole koskaan käynyt koulua. Jopa leirin ainoa käytössä oleva testipatteristo on Layalin mukaan tulkinnanvarainen, leireissä koettu valtava stressi ja köyhyys laskevat varmasti tuloksia populaation tasolla joten heikkolahjaisia näyttää olevan suurempi määrä kuin todellisuudessa onkaan. Vaikka resursseja ja rahaa testien hankintaan olisi loputtomasti, ei ongelma sillä kuitenkaan ratkeaisi. Ilman huolellista tutkimustyötä: paikalliseen kulttuuriin sovitusta ja aineiston normitusta ei testien olemassaolosta olisi hyötyä vaan enemmänkin haittaa pakolaisleirin psykologille.

Perhekeskuksen jälkeen vierailimme itse pakolaisleirissä, jota rakennetaan hitaasti mutta varmasti asunto kerrallaan.  Leiri on sanana hieman harhaanjohtava, sillä kaikki pitkäaikaiset pakolaisleirit ovat jo pitkään olleet enemmänkin asuinalueita kerrostaloineen, kauppoineen, sähköjohtoineen ja kapeine kujineen. Nahr el-Baredissa kadut on leventyneet jälleenrakennuksen myötä, mutta nyt asuntojen ongelmina ovat paikallisten mukaan huolimaton rakentaminen, mikä johtaa vesivahinkoihin ja homeongelmiin jopa vasta valmistuneissa asunnoissa. Vierailimme pikaisesti erään sosiaalityöntekijän äidin kotona, mikä oli asuntona siisti ja miellyttävä - vaikkakin paikalliset perhekoot huomioon ottaen varmasti useille perheille liian ahdas. Miettiessä kaikkia niitä slummeja maailmassa, joita ei ole mitään aikomustakaan jälleenrakentaa yhtään kenenkään avustuksella paikallisten UNRWA:sta napiseminen herätti allekirjoittaneessa lähinnä ärsyyntyneisyyden tunteita - mutta toisaalta jos joku päättäisi pommittaa Helsingin maan tasalle saattaisin itsekin oikeudenmukaisuuden tunnoissa vaatia täydellistä jälleenrakennusta aivan keneltä vaan,  vaikka se olisikin ihmisten ja valtioiden hyväntekeväisyysrahoilla hankittua.

Mikään toiminta pakolaisleireissä ei olisi täysin mahdollista ilman kansalaisjärjestöjen aktiivisia toimijoita ja lahjoittajia ympäri maailmaa. Myös Psykologien Sosiaalisen Vastuun vapaaehtoiset avustuskummit mahdollistavat usean palestiinalaislapsen pääsyn päiväkotiin kaduilta pyörimästä. Kymmenellä eurolla kuussa lapsi pääsee kerhojen ja päiväkodin piiriin leikkimään ja viettämään lapsen elämää - saman verran kuin Spotifyn kuukausimaksu. Lisätietoa avustuskummitoiminnasta ja myös mahdollisista kertalahjoituksista löytyy osoitteesta http://vastuu.fi/main/index.php?pp=11&pr=2. Päiväkotitoiminnan lisäksi ylipäänsä Libanonin palestiinalaisten tilanteesta ja hankematkasta kiinnostuneille on myös tarjolla ensi viikolla selostustilaisuus Kirjasto 10:ssä - ohessa vielä lopuksi mainos tapahtumasta. Tervetuloa kuuntelemaan!

Libanonin kansalaisjärjestöistä

Ajattelin tällä kertaa kertoa hieman ainakin omasta mielestäni tärkeimmän palestiinalaisavustusjärjestön Beit Atfal Assumoudin eli BASn toiminnasta. BAS perustettiin noin 40 vuotta sitten tarjoamaan turvaa hyökkäyksen alla olevasta Tal el-Zaatarin pakolaisleiristä evakuoiduille lapsille, jotka olivat menettäneet hyökkäyksissä toisen tai molemmat vanhemmistaan. Lapset sijoitettiin Sabraan erääseen taloon ja Beit Atfal Assumoud tarkoittaakin arabiaksi kestävyyden lasten taloa.

Ajatuksia herättävä aamupäiväkeskustelu palestiinalaisalueiden ja lähi-idän tilanteesta

Beit Atfal Assumoudin virallinen järjestäytyminen alkaa Sabran ja Shatilan verilöylystä, jota kuvatessaan japanilainen journalisti Ryuichi Hirokawa teki kuuluisaksi maailmalle niin itsensä kuin palestiinalaisten tilanteen. Mediakohun myötä ulkomaiset lahjoittajat ja avustusjärjestöt kiinnostuivat Libanonista ja sponsoritoiminta saatiin kunnolla toimintaan. Järjestö ei pitänyt siitä, että ulkomaille pakolaiseksi sijoitetut lapset erotettiin usein vanhemmistaan ja sisaruksistaan byrokratian rattaissa ja pyrki estämään tätä turvaamalla sen sijaan apua ja turvaa pakolaisille Libanonin puolella.

Rauhallisempien aikojen saavuttua BAS on laajentunut huolehtimaan pelkkien lasten sijasta koko elämänkaaresta päiväkotitoiminnan, perheneuvolapalveluiden, monipuolisen kerhotoiminnan, koulupudokasohjelmien ja vanhuskummitoiminnan myötä. Työntekijät pyritään löytämään mahdollisuuksien mukaan oman yhteisön sisältä työpaikkoja tarjotakseen, vaikkakin esimerkiksi asiantuntijat työskentelevätkin vain puolipäiväisesti ilmeisesti rahanpuutteesta johtuen.

Järjestö toimii laajasti yhteistyössä niin kotimaisten kuin ulkomaalaistenkin kansalaisjärjestöjen kanssa. PSVn kanssa yhteistä toimintaa on esimerkiksi MSN-projekti, joka tarjoaa tukea ja koulutusta lapsille joilla on monialaisia kognitiivisia vaikeuksia. Suomen lisäksi projektissa on mukana myös muita maita, joiden yhtenäisellä avulla puolisen sataa sitä tarvitsevaa lasta on päässyt erityiskouluun ja saanut tarvitsemansa avun.

Projektikoordinaattori kertoi meille toimenpiteistä, millä pyritään vähentämään ryhmien välisiä jännitteitä ja mahdollisia tulevia konflikteja. Tärkeässä osassa on vertaiskasvatus, jossa nuoret itse opettavat toisille nuorille tärkeitä asioita kuten seksuaalikasvatusta. Toinen metodi on pakolaisten vieminen retkille pois leirin sisältä, vierailemaan ulkopuolelle vaikkapa piknikille tai käymään kristittyjen korttelien kirkossa. Tällainen kokemus on molemmille osapuolille rikas ja valaiseva, kummankin ryhmän useimmiten ollessa muurin takana toisiltaan näkymättömissä. Koordinaattori kertoi, että heidän omassa muslimiperheessäänkin oli joulukuusi ja vanhempi sisko on naimisissa kristityn kanssa - uskontojen välinen ymmärrys ja vuoropuhe ei ole keneltäkään pois - päinvastoin! Tämä on monille hyvin vaikeaa ymmärtää, pelätään että avoin keskustelu altistaa käännynnäisyydelle - tai että keskustelukumppani on sosiaalisen statuksensa vuoksi vain jotenkin yleismaailmallisesti halveksittava ja alempiarvoinen.

Kuten usein laadullisessa tutkimuksessakin, nimien asettaminen asioiden päälle ja yletön luokittelu menettää aina paljon olennaista informaatiota. Keskustelun pohjalta iso osa myös palestiinalaisaluiden ja lähi-idän ongelmista johtuu luokittelusta: on shiioja, sunneja, kristittyjä, palestiinalaisia ja libanonilaisia. Tuntematon pelottaa, ryhmät ovat jo sinällään sisäisesti hajanaisia eivätkä tunne toisiaan riittävästi. Nuoret tytöt peittävät kasvonsa, koska joku heitä suurempi ulkopuolinen taho kertoo että niin pitää tehdä vaikka se ei itsestä hyvästä tuntuisikaan. Ylipäänsä valitettavasti etenkin islamilaisilla ääriryhmillä on rahaa ja naisia, mikä on äärimmäisen houkuttelevaa nuorille miehille. Kun miettii nuoria pojankloppeja märissä ylikansoitetuissa asunnoissa vailla töitä, koulutusta ja tulevaisuutta ei voi heitä rationaalisesti syyttää siitä että lupaukset rahasta ja kolmesta nuoresta neitsytvaimosta voivat kuulostaa houkuttelevilta.

Ajat ovat kiristyneet jälleen: Israel etelässä, Hizbollah ja poliittiset kiistat sisämaassa, Daesh toisella rajalla. Monet muuttavat maasta ja jopa palestiinalaisleireissä elävät maksavat huikeita lähinnä huumekaupalla ja aseiden salakuljetuksella tienattuja summia, että pääsevät salakuljettamaan itsensä maasta kohti Eurooppaa sisällissodan pelossa. Ikävä kyllä monen matka päättyy ennen aikojaan päätähuimaavan summan maksettuaan hukkumalla pienellä paatilla välimereen, mutta ihmisten hätä epätietoisuuden keskellä on erittäin inhimillistä ja ymmärrettävää. 

Keskustelun lopputulemana voi todeta ihmiskunnan vajavaisuuden ymmärtää kuuluvansa yhteen samaan suureen entiteettiin, ihmisyyteen. Luokittelu, rajoitukset ja ääriliikkeet heikentävät ihmisyyttä, kun taas aktiivinen vuoropuhelu ja sen myötä aiheettomien pelkojen hälveneminen ja yhteenkuuluvuuden tunne taas lisäävät sen tunnetta. Toinen päällimmäiseksi noussut tunne oli epätietoisuuden tiedostaminen, elämää Libanonissa eletään päivä kerrallaan. Kansalaisjärjestöillä ei ole evakuointisuunnitelmaa sisällissodan syttyessä.

Etelän hetelmiä

Tänään lähdimme aikaisin aamusta autolla NORWACn eli Norwegian Aid Committeen Kristilin ja NISCVT:n Lilianen kanssa kohti eteläistä Saidaa. NORWAC on PSV:n tapaan kansalaisjärjestö, joka toimii Libanonissa ja palestiinalaisalueilla avun turvaamiseksi ja hyvinvoinnnin kehittämiseksi. 

Saidan perheneuvola sijaitsee pakolaisleirin ulkopuolella pienen kävelymatkan päässä Ain al-Hilwehin pakolaisleiristä, joka on suurin leireistä kansoittaen yli 120 000 pakolaista syyrialaiset mukaanlaskettuna. Itse leiriin meillä ei turvallisuustilanteen ja levottomuuksien vuoksi ollut asiaa, mutta tapasimme paikallisia palestiinalaisia perheneuvolan tiloissa. 

Saida on kaupunkina konservatiivisempi kuin Beirut tai Tyre. Naiset käyttävät laajalti huivia tai burkhaa. Perheneuvolan johtajan mukaan kuitenkin itsensä täysin peittäviä naisia kohdellaan nuivasti ja epäluuloisesti, etenkin rikollismiesten usein pyrkiessä leireistä turvapaikkaa hakemaan naiseksi pukeutuneena. Syyriasta Libanoniin paenneet palestiinalaiset ovat tyypillisesti Libanonin palestiinalaisia konservatiiivisempia, joten tämä kärjistää ryhmien välisiä jännitteitä entisestään. Leireillä on myös ongelmia toiseen suuntaan äärikonservatiivisten Syyriasta tulleiden palestiinalaismiesten kanssa, jotka taas kokevat päät paljaana kulkevat naiset halveksuttavina ja alempiarvoisena heidän mielestään oikein pukeutuneisiin naisiin verrattuna. 

Muita tästä kahtiajaottelusta seuraavia ongelmia ovat syyrialaisnaisten käyttö kakkosvaimoina libanonilaismiehille, perheväkivalta ja monimutkaiset perhesuhteet ryhmien välillä. Tytöt halutaan naittaa nuorena ongelmien estämiseksi ja turvallisuudentunteen lisäämiseksi mieluiten lähisukulaisilleen, mistä seuraa ongelmia niin geneettisten sairauksien kuin stressaantuneiden aivan liian nuorien vanhempien koetessa olevansa kykenemättömiä pärjäämään pienten lapsiensa ja resurssien riittämättömyyden kanssa. Eräs perhekeskuksen asiakkaana oleva nuori nainen kertoi onnellisena hymy huulillaan lapsensa puheongelmien edistyneen paljon hoidon myötä sen jälkeen, kun lapsen isä ammuttiin kuoliaaksi lapsen edessä muutama vuosi takaperin. 

Haastattelin perhekeskuksessa psykologi Dima Saadia tämän työstä ja menetelmistä. Dima on työskennellyt kaksi vuotta perhekeskuksessa, tarjoten sekä terapiaa että psykologisia arviointeja. Tapaukset ovat rankkoja, komorbiditeetti(sairauksien kasaantuminen) yleistä ja asiakkaita yli kapasiteetin. Työ on kuitenkin Diman mukaan mielenkiintoista ja motivoivaa, apua pääsee tarjoamaan juuri niille henkilöille joilla tarve siihen on suurin. Vapaa-aikanaan Dima harrasti ennen lenkkeilyä pitääkseen huolta omasta mielenterveydestään, mutta on päätynyt nyttemmin kokeilemaan myös meditaatiota vahvistaakseen itseään. 

Kokonaisuudessaan yllätyin hieman siitä, miten paljon pakolaisleiripsykologin työ muistuttaa suomalaista psykologin työtä. Merkittävimmät erot tuntuivat olevan lähinnä suurempi potilasmäärä (noin kahdeksan potilasta päivässä), lyhyempi tapaamisen kesto (terapia 45min, arviointi noin tunnin) ja vähäinen työntekijämäärä (yksi psykologi vastaa leirin kaikista 3-18 vuotiaista). Psykoanalyyttinen näkökulma on maan keskeisin lähestysmistapa, joten kaikki terapia on pitkäkestoista parhaimmillaan jopa vuoden kestävää psykoterapiaa. Suomen tapaan perhekeskuksessa käytetään moniammatillista lähestysmismallia (useimmiten psykiatri, psykomotorinen terapeutti, puheterapeutti, psykologi ja sosiaalityöntekijä) pyrkien ottamaan koko perheen tarpeet huomioon. Isät ovat kuitenkin perhekeskuksen henkilökunnan mukaan haluttomia osallistumaan terapiaan, joten käytännössä usein hoidetaan vain lapsia äiteineen tai pelkkiä lapsia ilman vanhempiaan.

Psykologi Dima Saadia haastattelemassa

Tapasimme haastattelun jälkeen Syyriasta paenneita lastensa kanssa vastaanottoa odottavia pakolaisnaisia, jotka kertoivat yllättävän avoimesti tulkin välityksellä tilanteistaan ja siitä miksi ovat perheneuvolan vastaanotolle tulleet. Yleisimmät ongelmat koskivat jo Dimankin aiemmin mainitsemia sotatraumoja, perheväkivaltaa, ylivilkkautta, oppimisvaikeuksia, puhevaikeuksia ja kehitysviivästymiä. 

Vierailimme päivän aikana myös libanonilaisen kansalaisjärjestön Saad Marouf Instituutin tiloissa ja NORWACn tukemassa sairaalassa ja sairaalakirjastossa. NORWAC pyrkii lennättämään erään seitsenvuotiaan tarkka-ampujan luodin selkäytimeensä saaneen tytön Osloon leikkaushoitoon paikallisen sairaalan ollessa kykenemätön tapausta hoitamaan. Vyötäröstä alaspäin halvaantuneella tytöllä ei tosin sen jälkeen olisi tulehtumisvaaran ja ilmeisesti myös lakipykälien takia takaisin Libanoniin asiaa, vaan hän jäisi loppuiäkseen pakolaiseksi Norjaan vailla perhettään. Saad Marouf Instituutti taas tarjoaa koulupudokkaille ja muille tarvitseville paikan, missä saada tukiopetusta ja muun muassa puhtaita vaatteita. Saad Marouf on myös ainoita kansalaisjärjestöjä, jotka ottavat vastaan henkilökortittomia pakolaisia tarjoten apua kaikille sitä tarvitseville sosiaalisesta statuksesta riippumatta. Tälläkin kertaa, kuten kaikkien järjestöjen tapaamisissa tähän mennessä yhteiseksi tekijäksi on noussut rahoituksen puute, etenkin kun jopa virallisesti pakolaistilanteesta lain mukaan vastuussa oleva UNRWA jättää rahanpuutteessaan useat ihmisjoukot yhtäkkiä kokonaan vaille tukea - itsenäisten kansalaisjärjestöjen hyväntahtoisuuden ja lahjoitusten piiriin.

Tyypillistä sähkötyötä Saidassa

Henkilöllisyystodistuksista. Pakolaisleireissä on paljon Syyriasta paenneita, joiden henkilökortti on joko vanhentunut tai sitä ei ole pitkään aikaan ollutkaan. Suurin osa jopa hyväntekeväisyysjärjestön tarjoamista palveluista  ovat  kuitenkin henkilökortin piirissä, eikä ilman henkilökorttia leirin ulkopuolelle tai takaisin leiriin edes pääse liikkumaan. Jos armeijan tarkastuspisteellä jää kiinni ilman voimassaolevaa henkilökorttia, seurauksena on välitön palautus Syyriaan. Käytännössä siis Syyrian palestiinalaispakolaisia kohdellaan paikoin turisteina, jotka voidaan käsittämättömästi lähettää takaisin Damaskokseen tai Daeshin hallitsemille aluille hakemaan uutta henkilökorttiaan. Lopputuloksena ovat lukuisat leirissä oman kodin seinien sisällä usean muun perheen kanssa piileskelevät äärimmilleen stressatut ihmiset, jotka eivät poistu ulos kodistaan karkotuksen pelossa vailla pääsyä kouluun tai sairaanhoidon piiriin.

Lopuksi kävimme kävelyllä Saidan vanhassakaupungissa. Vanhakaupunki on kaunis, kaupungin turisteja varten ulkopuolelta kaunistama alue, joka kuitenkin Saad Maroufin vastaavan työntekijän mukaan on kauniin ulkokuoren sisältä köyhä, märkä, pimeä, kylmä ja sairauksia täynnä. Köyhät kansalaiset asuvat ahtaiden katujen ja roikkuvien sähköjohtojen varrella ulkoapäin siisteiksi remontoiduissa röttelöissään hyväntekeväisyysapuun nojaten. 

Turisteja houkutellakseen tulee olla myös jotain nähtävää, kuten saippuamuseo jossa vierailimme matkalla syömään. Saippuapalan tulee tuhkan keittämisen, oliiviöljyyn sekoittamisen, leimaamisen ja leikkaamisen jälkeen kuivua yli kuukauden ilmavana pyramidina ennen kuin se on käyttövalmis. Tämä lukeutuu faktoihin, joita en olettanut harjoittelun aikana oppivani. 

Vanhassakaupungissa kävellessä tajusi jälleen, että banaanit kasvavat oikeasti kiinni rungossaan ja appelsiineillakin on lehdet kuten omenoilla. Muita jännittäviä näkyjä olivat vielä raat vihreät mantelit, joita syödään välipalana. Raaka manteli dipataan suolapussissa ja syödään sinällään, ei ihan mantelilta maistunut mutta olihan se hyvää. Jännittävää olivat myös kadulla myytävät kanelipuun kuoret sählymailan mittaisina paloina, ei säälittävinä pikku puurotankoina kuten kotopuolessa.  

Liikenne on edelleen pelottavaa. Moottoritiellä saattaa tulla autoja vastaan väärään suuntaan eikä minkään näköistä risteyssuunnittelua ole. Ihmiset ajavat järjettömästi ohitellen kahden kaistan keskellä huikeilla nopeuksilla saadakseen lisää tilaa ja varmistaakseen pääsynsä nopeiten perille. Ironista kyllä, tästä ajotyylistä aiheutuvat liikenneruuhkat ovat yleisiä romuuntuneiden autojen ja ikävä kyllä joskus myös henkilövahinkojen siivoilusta johtuen. Hevosella olisit jo perillä.

Saippuamuseon kyljessä olevasta huumaavaan hyväntuoksuisesta saippuamyymälästä mukaan tarttui kylpysuolaa, joten illan lopuksi aion suunnitella rentouttavaa ruusukylpyä hotellin kylpyammeessa rauhallisen musiikin säestämänä!